Erwin Schrödinger ja elämän paradoksi.: Fysiikka, hajautunut tietoisuus ja itämainen filosofia.

Laatikkoon on suljettu kissa. Sen vieressä on laite, joka vapauttaa myrkkyä, jos radioaktiivinen atomi hajoaa. Niin kauan kuin laatikko pysyy suljettuna, kvanttilakien äärimmäisen tulkinnan mukaan atomi voi olla tilojen superpositiossa: hajonnut ja hajoamaton. Kissa olisi silloin, paradoksaalisella ja sietämättömällä tavalla, samanaikaisesti elossa ja kuollut.

Harvat ajatuskokeet ovat olleet yhtä vaikuttavia kuin tämä kuva. Se on päässyt oppikirjoihin, elokuviin ja jokapäiväisiin keskusteluihin; siitä on tullut metafora epävarmuudesta, monitulkintaisuudesta, jopa valinnan edessä leijuvista elämistä. Schrödingerin kissaa ei kuitenkaan keksitty osoittamaan, että maailma on järjetön, eikä viittaamaan siihen, että ihmisen tietoisuus loisi todellisuuden maagisesti katsomalla sitä. Se kehitettiin vuonna 1935 provokaationa: keinona osoittaa, kuinka vaikeaa oli siirtää atomimaailman omituiset säännöt kyseenalaistamatta elävien olentojen maailmaan.

Tuon laatikon takana ei ole pelkästään fysiikan pulma. Siellä on ikiaikainen ja perustavanlaatuinen kysymys: mitä on elämä? Erwin Schrödinger, yksi kvanttimekaniikan isistä, ei ollut fyysikko, joka olisi ollut valmis jättämään tämän kysymyksen tieteenalansa marginaaliin. Hänen uteliaisuutensa ylitti rajat, joita nykyään taipumme pitämään erillisinä: aine ja mieli, biologia ja fysiikka, tieteellinen tieto ja filosofinen pohdinta. Vuonna 1944 julkaistussa kuuluisassa kirjassaan ”Mitä on elämä?” hän yritti ymmärtää, kuinka organismit onnistuvat säilyttämään oman järjestyksensä ( ) universumissa, jota hallitsee myös epäjärjestys. Mutta Schrödinger oli myös intialaisen filosofian tarkka lukija. Upanishadeista ja ”Advaita Vedāntasta” hän löysi ilmaisuja intuitiolle, joka seurasi häntä koko elämänsä ajan: yksilöllisten kokemusten moninaisuus ei ehkä ole viimeinen sana todellisuudesta. Ehkä se, mitä kutsumme ”minäksi”, on paikallinen näkökulma, avoin ikkuna laajempaan kokonaisuuteen. Ehkä tietoisuus ei ole esine muiden esineiden joukossa.

Nämä ovat kiehtovia, mutta herkkiä ajatuksia. Tiede ja itämainen filosofia puhuvat eri kieliä, esittävät erilaisia kysymyksiä ja käyttävät erilaisia kriteerejä erottaakseen sen, mikä on uskottavaa, siitä, mikä on totta. Silti ne voivat kohdata toisensa yhteisellä pohjalla: tunnustamalla, että todellisuus ei aina vastaa yksinkertaisimpia kuvia, joita siitä rakennamme.

Tämä kirja kuvaa Schrödingeriä aikakauden päähenkilönä, jolloin aine lakkasi näyttämästä kiinteältä, ennustettavalta ja täysin havainnoijasta erillisenä. Mutta Schrödingerin avaama älyllinen horisontti jatkuu edelleen ja johtaa ajankohtaiseen aiheeseen: tietoisuuteen, joka on yksi ihmiskunnan suurimmista mysteereistä. Niinpä Schrödingerin kvanttifysiikassa aloittama matka ulottuu metafysiikkaan, itämaiseen filosofiaan, biologiaan ja neurotieteisiin, aina yhtenäisen tietoisuuskentän hypoteesiin asti, paljastaen yhä syvemmän ajankohtaisuuden nykyisessä keskustelussa.